Animismi

Animismi eli sielu-usko on varsinkin luonnonkansoilla yleinen käsitys, jonka mukaan kaikilla olioilla on sielu.^[1][2] Antropologi Edward Tylor esitti teoksessaan Primitive Culture vuonna 1871 käsitteen animismi alkukantaisten kulttuurien uskonnoille, joiden mukaan jokainen luonnonesine, kuten kivi, puu tai vesiputous, on jumaluus tai sen ilmentymä. Siihen liittyy siis usko lukemattomiin henkiolentoihin, jotka asuvat esimerkiksi eläimissä ja kasveissa valvoen maailman tapahtumia ja vaikuttaen niihin. Ihmisillä tämä henkiaines on sielu, joka jää jäljelle ruumiin kuoltua. Animismin käsitettä on arvosteltu, mutta sen on sanottu sopivan yhä kuvaamaan uskomusjärjestelmiä, joilla ei ole kirjoituksiin jähmettynyttä teologista oppia. Animismia on myös rinnakkain järjestäytyneiden uskontojen kanssa, esimerkiksi buddhalaisuudessa.^[3]

Metsästäjä-keräilijäheimojen animistisessa todellisuuskäsityksessä ihminen on yleensä jokseenkin tasavertainen eläinten, kasvien ja luonnonvoimien kanssa. Rituaalit ovat välttämättömiä, koska niillä pyydetään lupa käyttää eläimiä tai kasveja ravinnoksi, puuta polttopuuksi sekä muuta vastaavaa.^[4]

Suomalaisten muinaisessa maailmankuvassa oli animistisia piirteitä. Kaikessa voitiin uskoa olevan voimaa tai olentoja, eli väkeä. Saamelaisilla oli useita pyhiä uhripaikkoja, joita kutsuttiin seidoiksi. Seidan haltijaa lepytettiin lahjoilla muun muassa metsästysonnen takaamiseksi.^[4]

1. ↑ Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti;viitettä isor ei löytynyt
2. ↑ Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti;viitettä kotus ei löytynyt
3. ↑ Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti;viitettä Jargon ei löytynyt
4. ↑ ^{a b} Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti;viitettä kertaus ei löytynyt