Eduskuntavaalit 1933

Eduskuntavaalit 1933

1930 ← 1.–3. heinäkuuta 1933 → 1936

Kaikki 200 paikkaa eduskuntaan Äänestysprosentti 62,2 % 3,7 %-yks.   Ensimmäinen puolue Toinen puolue Kolmas puolue   Johtaja Kaarlo Harvala P. V. Heikkinen Eric von Rettig Puolue Sosiaalidemokraatit Maalaisliitto Ruotsalainen kansanpuolue Saadut paikat 78 53 21 Paikkojen muutos 12 6 1 Äänet 413 551 249 758 115 433 Kannatus 37,33 % 22,54 % 10,42 %   Neljäs puolue Viides puolue Kuudes puolue   Johtaja Paavo Virkkunen Vihtori Kosola A. K. Cajander Puolue Kokoomuspuolue IKL Edistyspuolue Vaaliliitto Kok / IKL Kok / IKL Saadut paikat 18 14 11 Paikkojen muutos 24 Uusi puolue 0 Äänet 187 527 187 527 82 129 Kannatus 16,93 % 16,93 % 7,41 %   Seitsemäs puolue Kahdeksas puolue   Puolue SPP Kansanpuolue Saadut paikat 3 2 Paikkojen muutos 2 Uusi puolue Äänet 37 544 9 390 Kannatus 3,39 % 0,85 %

Pääministeri ennen vaaleja T. M. Kivimäki Edistyspuolue Uusi pääministeri T. M. Kivimäki Edistyspuolue

Suomen 15. eduskuntavaalit järjestettiin 1.–3. heinäkuuta 1933.

Eduskuntavaalit rauhoittivat Suomen sisäpoliittista tilannetta vuosikymmenen alun kuohunnan jälkeen. Lapuan liike oli lakkautettu vuonna 1932 ensin sisäministeriön ja sitten oikeuden päätöksellä, mutta sen seuraajaksi perustettiin saman vuoden aikana Isänmaallinen kansanliike (IKL), joka lähti eduskuntavaaleihin vaaliliitossa kokoomuksen kanssa.^[1]

Vaalivoittajia olivat sosialidemokraatit, jotka saivat 12 lisäpaikkaa. Sen sijaan porvaripuolueet menestyivät varsin kehnosti. Kokoomuksen ja IKL:n vaaliliitto sai kymmenen eduskuntapaikkaa vähemmän kuin kokoomus oli saanut yksinään vuoden 1930 vaaleissa. IKL:n järjestyessä heti vaalien jälkeen omaksi 14 hengen eduskuntaryhmäkseen kokoomus menetti tosiasiassa peräti 24 paikkaa. IKL vei ääniä ilmeisesti myös maalaisliitolta, joka koki kuuden paikan tappion. Porvaripuolueiden piirissä vaalitappion jälkipyykki johti siihen, että kokoomus teki uuden puheenjohtajansa valtioneuvos J. K. Paasikiven johdolla pesäeron äärioikeistoon ja maalaisliitto alkoi entistä selkeämmin asemoida itseään poliittiseen keskustaan. IKL oli seuraavien runsaan kymmenen vuoden ajan eduskunnassa alituisessa käsirysyssä muiden puolueiden kanssa, kunnes se lakkautettiin syyskuussa 1944 Moskovan välirauhansopimuksen tulkinnan nojalla.^[1][2][3]

Eduskuntavaalien tulos osoitti, että suomalainen demokratia oli selviytynyt – vaikkakin horjuen – sitä koetelleesta kriisistä. Oikeistoradikalismin nousu taittui, mikä oli Euroopan oloissa harvinaista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneistä eurooppalaisista valtioista vain Suomi, Irlanti ja Tšekkoslovakia sekä muodollisesti Unkari säilyivät demokratioina samalla kun muut nuoret valtiot joutuivat toinen toisensa jälkeen eriasteisten totalitaaristen hallitusten valtaan.^[1]

1. ↑ ^{a b c} Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 93. Helsinki: Otava, 1987.
2. ↑ Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 450. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
3. ↑ Sakari Virkkunen: Käännekohtia itsenäisen Suomen historiassa. Suomen Kuvalehti 37B/12.9.1986, s. 9. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1986.