Kiinalainen filosofia

Kiinalaisella filosofialla eli kiinalaisessa kulttuuripiirissä harjoitetulla filosofialla on monituhatvuotinen historia. Sen katsotaan usein alkaneen Yijingistä (I ching, "Muutosten kirja", oikeammin "Muutosten klassikko"), muinaisesta ennustamisen käsikirjasta, joka esitteli monet kiinalaisen filosofian perusajatukset. Sen iästä voidaan esittää vain arvioita – se on tunnettu kirjallisena ainakin 500-luvulla eaa.,^[1] mutta se perustuu neoliittiseltä kaudelta kulkeutuneeseen suulliseen perimätietoon.

Länsimaisen filosofian tavoin kiinalainen filosofia on käsittänyt monenlaisia osa-alueita ja siihen kuuluu useita eri suuntauksia. Monia merkittäviä filosofisia koulukuntia syntyi erityisesti Kevättä ja syksyä ja Taistelevat läänitysvaltiot -kausilla. Tämän vuoksi aikakaudesta käytetään nimitystä Sata koulukuntaa. Tuona aikana alkunsa saaneista koulukunnista merkittävimmät ovat kungfutselaisuus, taolaisuus, mohismi ja legalismi. Myöhemmin Intiasta levinneestä buddhalaisuudesta tuli myös merkittävä filosofinen ja uskonnollinen oppi Kiinassa.

Uudella ajalla kiinalainen filosofia on omaksunut aineksia myös länsimaisesta ajattelusta. Muun muassa toukokuun neljännen päivän liike pyrki hylkäämään vanhat keisarilliset instituutiot ja käytännöt, ja Sun Yatsen pyrki tuomaan demokratiaa, republikanismia ja industrialismia Kiinaan. Mao Zedong lisäsi marxilaisuuden. Nykyinen Kiinan hallitus suosii ”sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä”. Vanhan kiinalaisen ajattelun vaikutus on kuitenkin juurtunut syvälle kiinalaiseen kulttuuriin.

Kiinalainen filosofia on levinnyt ympäri maailmaa muun muassa uuskungfutselaisuutena sekä erilaisten perinteisten kiinalaisten oppien (kuten perinteinen kiinalainen lääketiede) myötä.

1. ↑ Antony Flew & Stephen Priest [edd], A Dictionary of Philosophy. Pan Macmillan, 2002. ISBN 0-330-48730-2.