Leinon vangit

”Leinon vangit” oli yhdeksäntoista henkilön ryhmä, jotka Suomen sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) luovutti huhtikuussa 1945 liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolaisille edustajille ja jotka vietiin vankeina Neuvostoliittoon. Luovutusta vaati valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov, joka väitti kyseisiä henkilöitä sotarikollisiksi ja neuvostovastaisiksi terroristeiksi. Väitettyjä rikoksia ei kuitenkaan yksilöity eikä niistä esitetty todisteita. Ryhmään kuului yksitoista Suomen kansalaista ja kahdeksan Suomessa Nansenin passilla oleskellutta pakolaista. Tapaus tuli julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin ja johti toukokuussa 1948 eduskunnan Leinolle antamaan henkilökohtaiseen epäluottamuslauseeseen, mikä pakotti hänet eroamaan sisäministerin tehtävistä. Lain mukaan Leinolla ei ollut oikeutta luovuttaa Suomen kansalaisia ulkomaille pelkkien perustelemattomien epäilyjen perusteella, eikä välirauhansopimus antanut valvontakomissiolle oikeutta vaatia tällaista luovutusta.

Luovutetuista suurin osa oli Suomessa asuneita venäläisiä valkoisia emigrantteja, joista osa oli saanut Suomen kansalaisuuden. Kaksi oli syntyperäisiä Suomen kansalaisia ja yksi oli syntyperältään saksalainen. Luovutetut tuomittiin Neuvostoliitossa erilaisista poliittisista rikoksista. Yksi teloitettiin ja viisi muuta kuoli vankeudessa. Yksitoista pääsi palaamaan Suomeen Josif Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvun puolivälissä, minkä lisäksi kaksi jäi vapauduttuaan asumaan Neuvostoliittoon. Kolme palanneista kirjoitti vankileirikokemuksistaan muistelmakirjan.

Varmuudella tunnettuja ”Leinon vankeja” oli 19, mutta jotkin lähteet mainitsevat määräksi 20. Ylimääräisen henkilön on arveltu olleen entinen sotavanki ja Neuvostoliiton kansalainen. Lisäksi kaksi Ždanovin alkuperäisellä listalla olleista henkilöistä ei ollut enää Suomessa ja vältti siten pidätyksen.