Linkomiehen hallitus

Linkomiehen hallitus
Suomen tasavallan 26. valtioneuvosto
Linkomiehen hallitus, pöydän päässä presidentti Mannerheim
Toimikausi alkoi	5. maaliskuuta 1943
Toimikausi päättyi	8. elokuuta 1944
Jäsenet
Hallituksen johtaja	Edwin Linkomies
Ministerien lukumäärä	16
Hallituspuolueet	Kokoomus Kansallinen Edistyspuolue Maalaisliitto SDP RKP
Historia
Edellinen	Rangellin hallitus
Seuraava	Hackzellin hallitus

Linkomiehen hallitus oli Edwin Linkomiehen johtama koalitiohallitus, joka työskenteli 5. maaliskuuta 1943 – 8. elokuuta 1944 yhteensä 522 päivän ajan. Hallituksen muodostivat Maalaisliitto, Kokoomus, Edistyspuolue, SDP ja RKP. Järjestyksessään Linkomiehen hallitus oli Suomen 26. hallitus.

Edellinen pääministeri Jukka Rangell jätti Suomessa vakiintuneen käytännön mukaisesti hallituksensa eronpyynnön vuoden 1943 presidentinvaalin jälkeen. Presidentti Risto Ryti harkitsi aluksi pääministerin paikalle Suomen Berliinin-lähettilästä Toivo Kivimäkeä. Maalaisliitto tarjosi hallituksen muodostajaksi Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsentä Tyko Reinikkaa, jota myös SDP:n eduskuntaryhmä asettui tukemaan, mutta asia kaatui Rytin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin vastustukseen. Tämän jälkeen Ryti pyysi Tanneria taivuttamaan sosialidemokraatit eduskunnan varapuhemiehen Edwin Linkomiehen taakse, mutta nämä vierastivat kokoomuslaista pääministeriä. Tannerin ehdotuksesta SDP asetti pääministeriehdokkaakseen eduskunnan puhemiehen Väinö Hakkilan. Hakkilan pääministeriys kariutui Maalaisliiton kielteiseen kantaan, minkä jälkeen presidentti Ryti nimitti hallituksen muodostajaksi Edwin Linkomiehen.^[1]

Edwin Linkomies oli alun perin aikonut muodostaa hallituksensa samalle pohjalle kuin sen edeltäjä oli rakentunut. Linkomiehen mukaan ulkomaille oli tällä tavoin annettava kuva täysin yksimielisestä Suomen kansasta. Isänmaallinen kansanliike, jota oli Rangellin hallituksessa edustanut puolueen johtomiehiin kuulunut Vilho Annala, oli kuitenkin jo etukäteen ilmoittanut, ettei puolue aikonut olla osallisena sellaisessa hallituksessa, jossa edellisen hallituksen sosiaaliministeri, SDP:n Karl-August Fagerholm olisi jäsenenä. IKL:n mukaan Fagerholm oli hallituksen "musta lammas", joka ajoi täysin päinvastaista politiikkaa kuin IKL piti oikeana. Valtiovarainministeri Väinö Tanner puolestaan huomautti, ettei hän hyväksynyt IKL:n sanelua siitä, kuka sosialidemokraatti olisi kelvollinen hallitukseen ja kuka ei. SDP:n eduskuntaryhmä asetti kynnyskysymykseksi puolueen osallistumiselle hallitukseen sen, että kaikki edellisen hallituksen sosialidemokraattiset ministerit ovat mukana myös uudessa hallituksessa. Tämän jälkeen Linkomies jätti IKL:n hallituksen ulkopuolelle, mitä hän piti hallituksen toimintakyvyn kannalta jälkeenpäin vain myönteisenä. ^[2] Puolustusministerinä jatkoi kenraali Rudolf Walden, jota pidettiin puolustusvoimien ylipäällikön marsalkka Mannerheimin luottomiehenä ja joka oli myös Linkomiehen mielestä ainoa ajateltavissa oleva henkilö tälle paikalle.^[3] Saksalaismieliset ulkoministeri Rolf Witting ja sisäministeri Toivo Horelli siirrettiin sivuun ja heidän tilalleen Linkomiehen hallitukseen tulivat Henrik Ramsay ja Leo Ehrnrooth.^[4]

Marraskuussa 1943 sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm piti Helsingin ruotsalaisen työväenyhdistyksen Norjan hyväksi järjestämässä myötätuntokokouksessa puheen, jossa hän tuomitsi voimakkain sanoin saksalaisten miehitysviranomaisten Norjassa suorittamat vastarintataistelijoiden teloitukset. Ruotsinkielinen iltapäivälehti Svenska Pressen julkaisi otteita Fagerholmin puheesta vastoin sensuurin määräyksiä, mistä aiheutui vakava välikohtaus Suomen ja Saksan suhteissa. Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher esitti asian vuoksi ulkoministeri Henrik Ramsaylle suuttumuksensa ja raportoi siitä myös Berliiniin, minkä jälkeen Saksa uhkasi Suomea elintarvikeavun lopettamisella. Fagerholm tarjoutui eroamaan kohun vuoksi hallituksesta ja hänelle myönnettiinkin ero joulukuussa 1943. ^[5][6]

1. ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 121. Jyväskylä: Gummerus, 1991. ISBN 951-20-3661-4.
2. ↑ Edwin Linkomies: Vaikea aika, s. 154–155. Helsinki: Otava, 1970.
3. ↑ Linkomies 1970, s. 156.
4. ↑ Linkomies 1970, s. 159.
5. ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka (2. painos), s. 137. Jyväskylä: Gummerus, 1997.
6. ↑ K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 149–152. Helsinki: Tammi, 1977.