Oikeuden historiallinen koulukunta

Oikeuden historiallinen koulukunta on 1800-luvun alussa Saksassa syntynyt oikeustieteen suuntaus, joka korosti oikeuden ankkuroitumista kansalliseen historialliseen perinteeseen ja sen kulloiseenkin oikeusvakaumukseen.^[1]

Historiallisen koulukunnan mukaan oikeus on historiallinen, orgaaninen ilmiö ja sen ensisijainen lähde on kansanhenki, joka tarkoittaa kansan oikeustajuntaa tai -vakaumusta. Oikeus on positiivista, millä ei kuitenkaan tarkoitettu asetettua oikeutta vaan oikeuden historiallisesti määräytyneisyyttä erotuksena luonnonoikeudesta. Oikeuden legitiimisyys ei perustu sen järkevyyteen, kuten luonnonoikeusopissa, vaan historialliseen kehitykseen ja kansan oikeustajuntaan. Oikeuden tulee saada kehittyä vapaasti kansan historiallisesti muodostuvan oikeustajunnan mukaisesti, eikä lainsäätäjä saa mielivaltaisesti puuttua tähän kehitykseen vaan sen tulee myötäillä kansan oikeustajuntaa. Oikeuden kehityksessä eritellään alkuperäinen kansanoikeus (saks. Volksrecht), joka ilmeni tavanomaisena oikeutena ja oli osa kansan elämää ilman erillistä olemassaoloa, ja nykyaikainen, yhteisön toimintojen eriytymisen seurauksena muodostunut juristioikeus (saks. Juristenrecht), jonka jäsentämistä vastaavat kansan oikeustajuntaa tulkitsevat oikeusopinneet. Oikeustieteen tehtävänä on siis käsitteellistää oikeus systeeminä eli esittää historiallisesti määräytynyt oikeus tieteellisenä systeeminä.^[2][3][4][5]

Historiallista koulukuntaa edustivat etenkin Friedrich Carl von Savigny ja Georg Friedrich Puchta.^[6]

1. ↑ Klami, Hannu Tapani; Siltala, Raimo: Oikeustiede:historiallinen oikeus Tieteen termipankki. Viitattu 7.8.2023.
2. ↑ Tuori 2007, s. 79-81
3. ↑ Siltala 2010, s. 127-126
4. ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 26
5. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 261
6. ↑ Tuori 2007, s. 78