Paasikiven II hallitus

Paasikiven II hallitus oli Suomen tasavallan 29. hallitus. Se oli enemmistöhallitus, jossa olivat mukana Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Maalaisliitto, Edistyspuolue, RKP, SKDL ja neljä ammattiministeriä. Hallitus toimi 152 hallituspäivää 17. marraskuuta 1944 – 17. huhtikuuta 1945.

Urho Castrénin hallituksen vaikeudet tulla toimeen Neuvostoliiton ja Britannian asettaman valvontakomission kanssa johtivat pääministerin 7. marraskuuta 1944 presidentti Gustaf Mannerheimille jättämään eronpyyntöön. Jo samana päivänä eduskuntaryhmien edustajien lähetystö, johon kuuluivat Väinö Hakkila (SDP), Antti Kukkonen (Maalaisliitto) ja Toivo Horelli (Kokoomus), kävi valtioneuvos J. K. Paasikiven luona pyytämässä häntä pääministeriksi. Presidentti Mannerheim antoi hallituksen muodostamistehtävän Paasikivelle seuraavana päivänä. Mannerheimin mielestä kommunisteja ei olisi pitänyt ottaa hallitukseen ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Paasikivi puolestaan katsoi, että Suomea ei voinut enää hallita ilman kommunisteja, ja niinpä ensimmäiseksi SKDL:n edustajaksi hallitukseen tuli poliittisesti melko vähämerkityksisen toisen sosiaaliministerin salkun saanut Yrjö Leino. Hallituksessa oli mukana myös neljä jatkosodan aikaisen rauhanopposition jäsentä: Maalaisliiton Urho Kekkonen, SDP:n Mauno Pekkala ja Eero Wuori sekä RKP:n Ralf Törngren. Hallituksen valta-akseli oli selkeästi maalaisliittolais-sosialidemokraattinen.^[1][2]

Paasikiven II hallitus oli murroskauden hallitus Suomen historiassa. Kenttäarmeijan demobilisaatio oli loppumassa. Sodassa olleille miehille oli järjestettävä työtä. Toisaalta Lapissa jatkui vielä sota saksalaisia vastaan. Liittoutuneiden valvontakomissio Neuvostoliiton johdolla käytti maassa ylintä valtaa. Äärivasemmisto oli juuri noussut julkisuuteen. Evakot ja heidän uusien asuinpaikkojensa järjestely oli käynnissä. Suursota Euroopassa kuitenkin vielä jatkui, joten kaupalliset yhteydet olivat vielä hyvin rajoitetut.

Presidentti Mannerheim johti puolustusvoimien ylipäällikkönä aktiivisesti sotatoimia vuoden 1944 loppuun saakka ja oleskeli sen vuoksi enimmäkseen Päämajassa Mikkelissä. Hän hyväksyi pääministerin vahvan aseman, johon kuului muiden muassa asetuksenanto-oikeus. Paasikivi puolestaan ei sanottavasti ollut kiinnostunut vielä käynnissä olleen sodan kulusta, vaan hän keskittyi nimenomaan välirauhansopimuksen toimeenpanoon.^[2] Valvontakomission kannanoton mukaisesti hallitus lakkautti Lotta Svärd -järjestön 23. marraskuuta 1944.^[3] Kommunistien painostuksesta ja valvontakomission jätettyä hallitukselle nootin määrättiin Suomen Aseveljien Liitto lakkautettavaksi 25. tammikuuta 1945 huolimatta siitä, että järjestö vetosi voimakkaasti toimintansa epäpoliittisuuteen ja sen jatkumisen välttämättömyyteen rintamamiesten ja heidän omaistensa huoltotyössä.^[4]

Niin kutsutun kuutosryhmän kansanedustajat tekivät tammikuussa 1945 eduskuntakyselyn niistä poliitikoista, joiden he katsoivat olleen vastuussa Suomen joutumisesta jatkosotaan. Tämän jälkeen hallitus asetti tohtori Eirik Hornborgin johtaman komitean tutkimaan vuosina 1938–1944 harjoitettua ulkopolitiikkaa. Tammikuun lopussa 1945 pääministeri Paasikivi esitti sodanaikaisille poliitikoille vetoomuksen vetäytyä syrjään poliittisesta toiminnasta, ja tämän varmistamiseksi hallitus julkisti nimilistan henkilöistä, jotka eivät saaneet asettua ehdokkaiksi eduskuntavaaleissa. Vain muutamaa päivää ennen vaaleja pitämässään radiopuheessa Paasikivi toivoi valittavaksi "uusia kasvoja" eduskuntaan.^[5]

Puolustusministeri, kenraali Rudolf Walden sai sairauden vuoksi pyytämänsä eron hallituksesta joulukuun alussa 1944 ja hänen tilalleen tuli kenraali Väinö Valve.

1. ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 191. Jyväskylä: Gummerus, 1991. ISBN 951-20-3661-4.
2. ↑ ^{a b} Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 752–754. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14263-0.
3. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 190.
4. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 194.
5. ↑ Jatkosota-kronikka, s. 193–196.