Tapaoikeus

Tapaoikeus eli tavanomainen oikeus on kirjoitettujen säädösten rinnalla oleva oikeuslähde, joka on syntynyt vallitsevan oikeuskäytännön vakiinnuttua aikojen kuluessa velvoittavaksi säännökseksi. Tapaoikeutta pidetään yleensä oikeudellista ratkaisua tehtäessä yhtä sitovana ja arvokkaana kuin lainsäädäntövaltaa käyttävän hallinnon säätämiä lakeja. Pitkäaikaisen tavan noudattamatta jättämisen katsotaan myös horjuttavan oikeusvarmuutta. Tapaoikeus on toissijainen oikeuslähde, jota käytetään kirjoitetun säädöksen puuttuessa. Uusi laki kumoaa sen kanssa ristiriidassa olevan tapaoikeuden, mutta tapaoikeus voi myös olla syynä kirjoitetun lain muuttamiseen.^[1][2]

Entisaikoina tapaoikeuden muodostumiseen vaikutti vallitseva maan tapa. Nykyisin tapaoikeutta luo tuomioistuinten, erityisesti ylimpien tuomioistuinten, tekemät ratkaisut ja vallitsevan kauppatavan hioutuminen oikeudellisesti velvoittavaksi.^[2]

Esimerkiksi Suomen metsästystä koskeva normisto on syntynyt tapaoikeuden pohjalta. Tavat säätelivät metsästystä jo vallattaessa asumattomia seutuja erämaiksi. Valtaukset ja ansapolut merkittiin tavan määräämin keinoin. Säädännäistä oikeutta tarvittiin vasta turkiskaupan tullessa elinkeinoksi ja alettaessa verottaa erämaiden tuottoa. Ensimmäinen kirjoitettu metsästyslaki oli kuningas Kristoferin maanlaki vuodelta 1442. Sen mukaan metsästysoikeus kuului maanomistajalle, paitsi vahinkoeläinten metsästys, joka oli vapaata ja joinakin aikoina jopa pakollista. Joidenkin eläinten pyynti oli metsästysregaalin nojalla kuninkaan yksinoikeus.^[3]

1. ↑ Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1965
2. ↑ ^{a b} Otavan iso tietosanakirja, Otava 1964
3. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1995, osa II palsta 410