Videopelikulttuuri

Videopelit

Alustat

• kolikkopeli
• pelikonsoli
• käsikonsoli
• mobiilipeli
• tietokonepeli
• verkkopeli

Lajityypit

• kasuaalipeli
• roolipeli
• seikkailu
• toiminta
• toimintaseikkailu
• simulaatio
• strategia
• urheilu

Historia

• kolikkopelien kulta-aika
• vuoden 1983 videopelilama
• Atarin videopelihautajaiset

Aiheet

• videopelien vaikutustutkimus
• videopelikulttuuri
• videopelikeräily
• videopelien säilöminen
• videopelilokalisointi
• videopelimusiikki
• videopeliteollisuus
• elektroninen urheilu

Lisää aiheita
Videopelien teemasivuilla

Videopelikulttuuri, elektronisten, digitaalisten pelien kulttuuri, on 1900-luvun viimeisen kolmanneksen aikana videopelien ympärille kehittynyt kulttuurimuoto, joka on osa laajempaa populaarikulttuuria, mediakulttuuria, ja nykyisin myös internetkulttuuria^[1].

Videopelejä pelaavat sekä esikouluikäiset, nuoret että aikuiset. Pelaaminen toimintana on monimuotoista ja pelejä pelaavien niputtaminen yhden pelaaja-käsitteen alle vaikuttaa kyseenalaiselta. Uusimman tutkimustiedon mukaan pelaaminen ei ole pois muusta viihteestä ja kulttuurista, vaan täydentää sitä ja on integroitunut osaksi digitaalista arkea: digitaalisia pelejä pelataan eniten satunnaisesti ja viihtymistarkoituksessa. Uppoutuva pelaaminen jää sivuun eikä pelaaminen eroa juurikaan esimerkiksi television katselusta tai internetissä surffaamisesta.^[2]

Videopelikulttuurin voidaankin sanoa muodostavan merkittävän osan yhteistä kulttuuriperintöämme. Digitaalista pelaamista tutkitaan nykyisin paitsi pelitutkimuksen yhteydessä myös useilla muilla humanistisilla ja teknisillä tieteenaloilla. ^[3]

1. ↑ Erkki Huhtamo & Sonja Kangas (toim.): Mariosofia: Elektronisten pelien kulttuuri. Helsinki: Gaudeamus, 2002.
2. ↑ Kirsi Pauliina Kallio, Frans Mäyrä & Kirsikka Kaipainen 2009: Pelikulttuurin monet kasvot. Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa. Pelitutkimuksen vuosikirja 2009 s. 1-15
3. ↑ Saarikoski, Petri 2010: Peleistä taiteeksi: digitaaliset pelit taidemuseossa. Pelitutkimuksen vuosikirja 2010 s. 132-138