Yhteislaulu

Yhteislaulu on ryhmässä laulamista huvin vuoksi, ilman suuria esityksellisiä tavoitteita. Yhteislaulu voi olla säestyksetöntä tai sitä voi säestää piano, kitara, harmonikka tai isompi yhtye. Yhteislaulua johtaa yleensä esilaulaja, joka kuuluttaa kappaleet ja aloittaa ne oikeasta sävellajista ja oikeassa tempossa.

Yhteislauluun sopivat parhaiten kaikkien tuntemat melodiat, jotka pyritään laulamaan niin miesten, naisten kuin lastenkin äänille sopivasta sävellajista, yleensä yksiäänisesti. Sanojen muistamisen avuksi laulajille jaetaan usein monistettuja vihkoja tai laulukirjoja, joista laulun sanoja voi seurata. Itse laadituissa yhteislauluvihoissa rikotaan Suomessa usein tekijänoikeussäädöksiä:^lähde? laulujen nuottien ja sanoitusten julkaisuun tarvittaisiin oikeudenhaltijoiden lupa, ellei tekijöiden kuolemasta ole kulunut 70 vuotta^[1].

Myös virsien laulu uskonnollisissa tilaisuuksissa on luonteeltaan yhteislaulua. Lapset saavat ensikokemuksensa yhteislaulusta päiväkotien ja koulun alaluokkien laulutunneilla.^[2]

Sanalla yhteislaulu voidaan tarkoittaa myös varta vasten amatöörien yksiääniseksi yhteislauluksi kirjoitettua kappaletta. Nuorten hengellisiä gospel-lauluja paljon säveltäneen Pekka Simojoen mukaan hyvään yhteislauluun tarvitaan tarttuva melodia ja elämänmakuinen teksti: ”Yhteislaulut ovat kokonaan oma taiteenalansa. Vaikeus on siinä, kun haluaa luoda jotain uutta, mutta kappale ei saa olla liian vaikea.”^[3]

1. ↑ Yhteislaulua Kysy.fi-palvelu. 17.6.2010. Kirjastot.fi. Arkistoitu 29.8.2018. Viitattu 29.8.2018.
2. ↑ Yhteislaulu kasvattaa suosiotaan Yle Uutiset. 14.5.2009. Viitattu 28.8.2018.
3. ↑ Rippikoulun laulukirjojen ikimuistoiset kestohitit ovat Simojoen ja Kaskisen käsialaa. Pekka Simojoki uskoo melodiaan. Helsingin Sanomat, 31.7.1993, s. 37. Näköislehden aukeama (tilaajille).