Affrikaatta

Affrikaatta^[1] on äänne. Affrikaatta muodostetaan muuten samalla tavalla kuin vastaava klusiili, mutta klusiilinen sulkeuma avataan sen verran hitaasti, että sulkeuman jälkeen on kuultavissa voimakasta hankaushälyä. Suomen kielessä ei esiinny affrikaattoja itsenäisinä foneemeina muualla kuin lainasanoissa, mutta muun muassa /ts/-foneemijono (esimerkiksi sanassa vatsa) saattaa ääntyä (pitkänä) affrikaattana [t͡sː]. Ts-affrikaatta esiintyy myös monissa laina- ja slangisanoissa, kuten tsekata, tsygä ja niin edelleen. Joissain lainasanoissa esiintyvät affrikaatat [t͡ʃ] ja [d͡ʒ].

Affrikaatoiksi lasketaan yleensä vain enemmän tai vähemmän homorgaaniset eli samalta ääntymäpaikalta ääntyvät äänteet ([t͡s] on alveolaarinen), joten esimerkiksi yhdistelmää [ps] ei ole tapana laskea affrikaataksi ([p] on bilabiaalinen, [s] alveolaarinen).

Kansainvälinen foneettinen aakkosto tarjoaa monia mahdollisuuksia affrikaattojen merkitsemiseen. Yksi mahdollisuus on merkitä peräkkäin klusiilin ja hankausäänteen merkit [ts], mutta tämä tapa ei tuo esiin sitä, etteivät sulkeuma- ja hankausosat ole toisistaan riippumattomia. Tämän voi ilmaista yhdistävällä kaarella [t͡s] tai [t͜s]. Lisäksi kuudelle yleisimmälle affrikaatalle (postalveolaariset, alveolaariset ja palatoalveolaariset) on olemassa omat ligatuurinsa, katso alla. (Näiden käyttöä ei tosin enää suositella.)

Suurimmassa osassa maailman kielistä, joissa affrikaattoja ylipäätänsä on, niitä esiintyy vain koronaalisilla ääntöpaikoilla. Yleisimmät ääntymäpaikat ovat postalveolaarinen ja alveolaarinen.

1. ↑ Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti;viitettä FP ei löytynyt