Apostolinen uskontunnustus

Nikaian kirkolliskokouksen isät. Kreikkalainen ikoni.

Apostolinen uskontunnustus (lat. Symbolum Apostolorum, kreik. Σύμβολο των Αποστόλων,[1] hepr. ‏נוסח השליחים‎, ven. Апостольский Символ веры) on kristillinen uskontunnustus, yksi niin sanotuista kolmesta vanhan kirkon uskontunnustuksesta ja vanhin niistä[2]. Sitä ei käytetä itäisessä kirkossa.

Apostolinen uskontunnustus syntyi ensimmäisellä tai toisella vuosisadalla Rooman seurakunnassa. On esitetty, että se muotoiltiin kirjalliseen muotoon gnostilaisuutta vastaan. Se on ollut lännen kirkolle (siis Rooman patriarkaatin valtapiirille) aina tärkeä, mutta itäisessä kirkossa sitä ei ole omaksuttu.

Se tuli osaksi varhaisen kirkon järjestystä vuonna 325 kristillisten seurakuntien järjestäytyessä Nikean kirkolliskokouksessa, kun keisari Konstantinus Suuri lopetti kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa.

Kristillisten kirkkojen mukaan Apostolinen uskontunnustus keskittyy ilmaisemaan kristillisen uskon ja evankeliumin ytimen. Se syntyi tarpeesta puolustaa kristillistä uskoa valheellisia syytöksiä ja epäluuloja vastaan. Kirkkojen mukaan evankeliumin keskeinen oppi on koottu Apostolisessa uskontunnustuksessa tiivistettyyn muotoon. Tässäkin on lukuisia eroja kirkkokuntien välillä.

  1. Greek Resources Third Millennium Ministries. Viitattu 25.4.2017.
  2. Uskontunnustukset evl.fi. Viitattu 17.4.2020.

© MMXXIII Rich X Search. We shall prevail. All rights reserved. Rich X Search