Bysantin valtakunta

Bysantin valtakunta Βασιλεία τῶν Ῥωμαίων Basileia tōn Rhōmaiōn (muinaiskreikaksi) Imperium Romanum (latinaksi)
395–1453
Myöhäisajan lippu Myöhäisajan Palaiologos-hallitsijasuvun tunnus. Bysantin valtakunta käytti 900-luvulta alkaen tunnuksenaan kaksoiskotkaa.[1]
Bysantin valtakunta laajimmillaan keisari Justinianus I:n aikana vuonna 555.
Valtiomuoto	keisarikunta
Keisari	Viimeinen: Konstantinos XI Palaiologos (1449–1453)
Pääkaupunki	Konstantinopoli
Pinta-ala
– yhteensä	laajimmillaan noin 4 500 000 km²
Väkiluku	noin 34 000 000[2]
Viralliset kielet	latina (vuoteen 620) kreikka (vuodesta 620)
Kielet	kreikka (Bysantin kreikka)
Valuutta	solidus
Edeltäjä	Rooman keisarikunta
Seuraajat	Morean despotaatti  Osmanien valtakunta Trebizondin keisarikunta
Infobox OK

Bysantin valtakunta eli Itä-Rooma (m.kreik. Βασιλεία τῶν Ῥωμαίων, Basileia tōn Rhōmaiōn tai Πολιτεία τῶν Ῥωμαίων, Politeia tōn Rhōmaiōn; lat. Imperium Romanum; ’Rooman valtakunta’) oli Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla ja jonka valtakausi kesti yli tuhat vuotta aina vuoteen 1453 saakka. Bysanttilainen identiteetti oli yhdistelmä roomalaisuutta, kreikkalaista (hellenististä) kulttuuria ja ortodoksista kristinuskoa. Bysantti katsoi viimeiseen saakka edustavansa keisarillisen Rooman valtakunnan perintöä keisari Konstantinus Suuren luomassa kristillisessä muodossa.^[3][4][5][6]

Nimi Bysantin valtakunta on johdettu valtakunnan pääkaupungin Konstantinopolin aiemmasta nimestä Byzantion. Nimitys on puhtaasti historiankirjoituksellinen ja se on kehitetty 1500-luvulla. Valtakunnan asukkaat itse näkivät itsensä roomalaisina (m.kreik. Ῥωμαῖοι, Rhōmaioi) loppuun saakka, ja nimitys säilyi Kreikassa käytössä 1800-luvulle saakka. Nimitystä Bysantti käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että kyseinen keskiaikainen, myöhäisantiikkisesta Roomasta vähitellen erkaantunut valtakunta haluttiin erottaa historiankirjoituksessa sekä antiikin Roomasta että Kreikasta, joihin suhtauduttiin 1500–1700-luvuilla usein ihannoivasti.^[4][5][6]

Bysantin valtakunnan alku ja antiikin Rooman valtakunnan loppu voidaan sijoittaa monella tavalla. Eräänä alkuna voidaan pitää vuotta 330, jolloin Konstantinus Suuri perusti Konstantinopolin Byzantionin kaupungin paikalle. Toinen mahdollisuus on käyttää alkupisteenä keisari Theodosius I:n aikaa 300-luvun lopulta, jolloin Rooman valtakunnan kahtiajako muodostui lopulliseksi. Nykyisin useimmat tutkijat käyttävät nimitystä Bysantti vasta keisari Justinianus I:n ajasta 500-luvun alkupuolelta lähtien.^[6][5] Lopullisesti Bysantin voidaan katsoa muuttuneen poliittisena organisaationa antiikin Rooman valtakunnasta erilliseksi 600-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena.^[7] Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä 600-luvulle, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli.

Alkujaan Bysantin valtakuntaan kuuluivat kaikki Välimeren itäosan rannikot. 600-luvulla se menetti suuren osan alueistaan arabeille, minkä jälkeen se käsitti vain Anatolian ja osan Balkania. Valtakunta koki nousu- ja laskukausia, mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle. Valtakunta jaettiin väliaikaisesti neljännen ristiretken jälkeen ja se tuhoutui lopullisesti turkkilaisten valloittaessa Konstantinopolin vuonna 1453.^[8] Bysantin kulttuuriperintö elää kuitenkin edelleen esimerkiksi ortodoksisessa kirkossa ja sen luostareissa.^[9]

Bysanttia tutkii klassillisesta filologiasta 1800-luvun lopulla eriytynyt oppiaine nimeltä bysantinistiikka.^[4]

1. ↑ Mitä kaksipäinen kotka symboloi?. Tieteen Kuvalehti Historia, 2014, nro 6, s. 13. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
2. ↑ Harl, Kenneth W.: Early Medieval and Byzantine Civilization: Constantine to Crusades Arkistoitu 17.12.2013. Viitattu 12.3.2014.
3. ↑ Kärkkäinen, Tapani: "Mikä on Bysantti?". Teoksessa Toropainen 2003, s. 9–10.
4. ↑ ^{a b c} Kotiranta, Matti: "Esipuhe". Teoksessa Haldon 2010, s. 5–7.
5. ↑ ^{a b c} Haldon, John: "Johdanto". Teoksessa Haldon 2010, 15–21.
6. ↑ ^{a b c} Hakkarainen 2009, s. 353–359.
7. ↑ Hakkarainen, Mika: Kadonneen Bysantin etsintä. Tieteessä tapahtuu, 1997, nro 6. Artikkelin verkkoversio.
8. ↑ Haldon 2010.
9. ↑ Haldon 2010, s. 197–201.