Emanaatio

Emanaatioiksi (lat. emano ’virrata ulos’, ’valua’, ’saada alkunsa’, ’levitä’) kutsutaan joidenkin tiettyjen uskomusjärjestelmien kosmologiassa tai kosmogoniassa Korkeimmasta Olennosta emanoituneita eli alkunsa saaneita tai "virranneita" alempia olentoja. Näiden uskomusten mukaan Korkein Olento ei luonut fyysistä maailmankaikkeutta itse suoraan, vaan näiden alempien emanaatioiden kautta.^[1]

Tämän paradigman mukaisesti luominen etenee vuodatuksena alkuperäisestä absoluuttisesta Korkeimmasta Olennosta, tai jopa muutoksena siinä. Korkein Valo tai Tietoisuus polveutuu siitä erilaisten tasojen, asteitten tai hypostaasien (olemusten) kautta. Samalla siitä tulee yhä enemmän ja enemmän materiaalinen ja ruumiillistunut, kunnes se kääntyy lopulta ympäri palatakseen vastakkaisessa järjestyksessä takaisin lähtöpisteeseensä. Useimmissa käsityksissä emanaatioprosessi lähtee yhdestä, joka muuttuu kahdeksi ja sitten kolmeksi, ja lopulta seitsemäksi, joista eri käsitysten mukaan voi emanoitua lukemattomia uusia tasoja.

Ensisijainen klassisen emanationismin kannattaja oli Plotinos, jonka teoksessa Enneadit kaikki asiat olivat emanaatioita Yhdestä. Enneadissa 5.1.6. emanationismia verrataan Yhdestä tapahtuneeseen leviämiseen, jossa oli kolme hypostaasia, Yksi (hen), äly/järki/tahto (nous) ja sielu (psykhe ton pantos). Plotinokselle emanaatio tai "sielujen polveutuminen" johtui dyadista, Korkeimman Olennon sisällä tapahtuneesta ensimmäisestä muutoksesta, joka oli oleellinen osa sen luontoa.

Emanationismi on luonteeltaan vastakohta sekä kreationistiselle ajatukselle yhdestä itsetietoisesta luojasta ja nihilistiselle ajatukselle, jonka mukaan tapahtumien taustalla ei ole mitään subjektiivista tai ontologista luonnetta.

1. ↑ Filosofia: emanaatio. Tieteen termipankki. Viitattu 28.7.2015.