Gramofonilevy

Gramofonilevy eli sellakkalevy, arkikielessä yleisesti myös savikiekko, on analogiseen äänentoistoon tarkoitettu äänilevyn varhainen formaatti. Emil Berliner patentoi gramofoniaan varten tekemänsä keksinnön vuonna 1887. Sellakkalevyä käytettiin yleisesti 1880-luvulta 1960-luvulle saakka. Tuolloin sen korvasi pääasiallisena tallenneformaattina suuremman tallennuskapasiteetin tarjoava ja kestävämmästä PVC-muovista valmistettu vinyylilevy. Savikiekkojen pyörintänopeus oli yleisimmin 78 kierrosta minuutissa, mutta myös muita nopeuksia käytettiin. Ensimmäisten, vuonna 1889 markkinoille tulleiden gramofonilevyjen halkaisija oli 13 senttimetriä, mutta vuonna 1894 Yhdysvalloissa tulivat käyttöön halkaisijaltaan 17,5-senttimetriset yksipuoliset levyt. Kaksipuolisia levyjä alettiin tehdä vuonna 1904.^[1] Valmistusaineena käytettiin sellakan ja puuvillan tai muun kuidun seosta. Sellakkalevyt ovat LP-levyjä paksumpia ja painavampia. Ne ovat myös herkkiä särkymään pudotessaan, mistä tulee äänilevytyypin kansanomainen nimitys savikiekko.^[2] Toimiakseen hyvin sellakkalevy vaatii vinyylilevyä leveämmän uransa takia erilaisen neulan ja äänirasian.^[3]

1. ↑ Erik Ahonen: Savikiekot voittivat lieriöt, mutta hävisivät vinyylille. Aamulehti 13.7.2013, s. B22.
2. ↑ Söderholm, Jan: Musiikista materiaan. Aluelehti Saimaa. Arkistoitu 25.10.2011. Viitattu 17.7.2009.
3. ↑ Lindqvist, Jorma: Kirjoitin joskus huvikseni hakukoneen hakusanaksi: "Battery operated portable turntables" eli: paristokäyttöisiä matkalevysoittimia. Siitä alkoi keräilyharrastus. Mediapakari "Vintage-audio" sivu. 6.1.2009. Arkistoitu . Viitattu 2.02.2021.