Kvanttimekaniikka

Tähän artikkeliin ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kvanttimekaniikka on fysiikan perusteoria, joka kuvaa luontoa atomien ja atomia pienempien hiukkasten mittakaavassa. Kvanttimekaniikka toimii usean muun tieteenalan, kuten nanoteknologian, hiukkasfysiikan, tiiviin aineen fysiikan, laskennallisen kemian ja elektroniikan, perustana.

Klassinen fysiikka, kokoelma fysiikan teorioita jotka kuvaavat luonnonilmiöitä tavanomaisessa (makroskooppisessa) kokoluokassa, epäonnistuu niiden kuvailussa pienessä kokoluokassa. Monet klassisen fysiikan teoriat voidaan johtaa kvanttimekaniikasta sellaisina likiarvoina, jotka pätevät suuressa mittakaavassa.

Kvanttimekaniikka eroaa klassisesta fysiikasta muun muassa siinä, että sidotun hiukkasen energia, pyörimismäärä sekä jotkin muut ominaisuudet voivat saada vain diskreettejä arvoja (kvantittuminen). Kvanttimekaanisten objektien käyttäytyminen muistuttaa toisaalta aaltoliikettä, kun taas toisaalta ne käyttäytyvät kuin hiukkaset (aalto-hiukkasdualismi). Kvanttimekaniikka myös asettaa rajan sille miten tarkkaan mitattavan fysikaalisen suureen arvo on mahdollista ennustaa, vaikka systeemin alkutila tiedettäisiin täydellisesti epätarkkuusperiaatteen asettamissa rajoissa.

Kvanttimekaniikka rakentui aikanaan pala palalta teorioista, jotka pyrkivät selittämään klassista fysiikkaa uhmaavia havaintoja. Näitä teorioita olivat mm. Max Planckin ratkaisu mustan kappaleen säteilyspektrin ongelmaan vuodelta 1900, sekä Albert Einsteinin vuoden 1905 artikkeli, jossa rinnastettiin taajuus ja energia valosähköisen ilmiön selittämiseksi. Kvanttimekaniikka syntyi näiden varhaisten teorioiden (vanha kvanttiteoria) pohjalta 1920-luvun puolivälissä. Keskeisiä kvanttimekaniikan kehittäjiä sen alkuvaiheessa olivat mm. Erwin Schrödinger, Werner Heisenberg, Niels Bohr, Max Born ja Paul Dirac.

Kvanttimekaniikan teoria voidaan muotoilla monen eri formalismin kautta, jotka vastaavat toisiaan matemaattisesti. Yhdessä niistä tieto hiukkasen tilasta kirjataan aaltofunktiona tunnettuun matemaattiseen olioon, johon liittyvä todennäköisyystiheys määrittää mittaustulosten tilastollisesti ilmenevän todennäköisyysjakauman. Aaltofunktion aikakehitystä kuvaa Schrödingerin yhtälö.

1. ↑ Born, M. (1926). "Zur Quantenmechanik der Stoßvorgänge". Zeitschrift für Physik 37 (12): 863–867. doi:10.1007/BF01397477. Bibcode: 1926ZPhy...37..863B.