Maaorjuus

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Useat lähteet harvinaisilla kielillä kuten romaniaksi ja kroatiaksi sekä alkuperäisinä asiakirjoina, joita on vaikea tulkita. Viitemallineet suomennettava.

Maaorjuus on nimitys myöhäisantiikissa, keskiajalla ja uuden ajan alussa vallinneelle yhteiskunnalliselle järjestelmälle, jossa maata viljelevä väestö ei ollut itsenäinen. Viljelijät eivät hallinneet maata perinnöllisesti talonpoikina, vaan he viljelivät maaherran omistamaa maata alustalaisina ilman muutto-oikeutta, ”turpeeseen sidottuina”.

Maaorjuus syntyi 400-luvulla Länsi- ja Itä-Roomassa samaan aikaan kuin varsinainen orjuus alkoi hävitä. Voimakkaimmin maaorjuuden syntyyn vaikutti raskaan, pyörällisen auran keksiminen. Maata kyettiin sen avulla muokkaamaan tehokkaammin kuin ennen, mikä johti kartanotalouden syntyyn entisten latifundioiden sijaan.

Alustalaisten ja herran (joka saattoi olla myös juridinen henkilö, kuten luostari tai kaupunkiyhteisö) väliset suhteet vaihtelivat sekä alueellisesti että ajallisesti voimakkaasti alisteisesta vuokrasuhteesta jopa niin sanottuun ruumiinherruuteen saakka. Maanomistajalla saattoi olla lain nojalla täydellinen tai osittainen tuomiovalta maaorjiinsa.

Vastineeksi maan hallussapidosta alustalaiset suorittivat erilaisia maksuja herralle, jolla saattoi olla esimerkiksi yksinoikeus alueen myllyn käyttöön. Alustalaisen tuli myös suorittaa työpalvelusta herran tilalla.

Jossakin osissa Eurooppaa myös ritarit saattoivat olla maaorjia eli herransa epävapaita sotilaspalvelijoita (ministeriales). Tämä oli yleistä varsinkin sydänkeskiajan Saksassa, missä joillakin seuduilla jopa 80 prosenttia ritareista saattoi olla epävapaita (Dienstleute).

Maaorjien piti viljellä maapalstaa ja maksaa veroa, mutta heitä ei yleensä saanut kaupata, kuten varsinaisia orjia. Heillä oli myös juridisia oikeuksia ja lakien suoma suoja, ja he saattoivat pitää tuottamansa ylijäämän itsellään ja ostaa itsensä vapaiksi. Monin paikoin maaorjat kasvattivat itselleen vehnää, joka oli tuolloin vaikeasti kasvatettava vilja mutta josta sai suuret myyntivoitot, ja näin saattoivat vaurastua. Kuninkaiden vallan vahvistuttua kuninkaat vapauttivat orjat maaorjiksi saadakseen verotuloja. Näin he olivat lakien eivätkä linnanherran oikkujen alaisina. 1300-luvun mustan surman aiheuttama työvoimapula vapautti Länsi-Euroopan talonpoikia maaorjuudestakin.^[1]

Maaorjuus väheni Länsi-Euroopassa sydänkeskiajalla tehokkaampien viljelymenetelmien ja kaupunkien sekä kapitalismin nousun myötä. Ensimmäisenä se hävisi Italiassa 1100-luvulle tultaessa. Muualla Länsi-Euroopassa se tosiasiallisesti lakkasi mustan surman jälkeen 1300-luvun puolivälissä. Ruton aiheuttama työvoimapula vahvisti talonpoikien asemaa, mikä johti Länsi-Euroopassa maaorjuuden lakkauttamiseen.^[2] Monet feodaalietuoikeudet, kuten yksinoikeus myllyyn, metsästykseen ja niin edelleen, säilyivät kuitenkin pitkälle uudelle ajalle, ja vapaan talonpojan asema saattoi olla käytännössä heikompi kuin maaorjan.

Samaan aikaan kun maaorjuus Länsi-Euroopassa väheni ja tyrehtyi, se juurtui Itä-Eurooppaan, jossa talonpojat joutuivat maaorjuutta muistuttaneeseen asemaan 1500-luvulla.

1. ↑ Kallis orja. Mika Remes, Tiede-lehti lokakuu 2014, s. 52–57.
2. ↑ Tuomas M. S. Lehtonen: ”Kirkon skisma ja rutto”, teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa, s. 176. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8.