Valentinolaisuus

Valentinolaisuus eli valentinolainen kristillisyys oli yksi gnostilaisuuden pääsuuntauksista. Se sai nimensä Valentinokselta, roomalaiselta teologilta joka eli toisella vuosisadalla ja hylkäsi valtavirran kristinuskon ja siirtyi gnostilaisuuteen.

Valentinolaisuus levisi nopeasti läpi koko Rooman valtakunnan ja provosoi useat kristilliset harhaoppeja vastustaneet kirkkoisät eli heresiologistit kirjoittamaan poleemisia kirjoituksia sitä vastaan. Valentinolaisuus kuvataan yleensä lähinnä kristillisenä harhaoppina jolla oli äärimmäinen, kielteinen mielipide materiasta ja erityisesti ihmisruumiista.

Nykyaikainen tutkimus on kuitenkin osoittanut tällaisen näkemyksen olevan liian yksinkertaistava. Ensinnäkin ajatus siitä, että varhaisella kristinuskolla olisi ollut alusta asti selkeä oppi ja kanonisten kirjoitusten kokoelma, on väärä. Uuden testamentin nykyinen kaanon hyväksyttiin vasta kauan Jeesuksen kuoleman jälkeen, ja heprealaisen raamatun Tanakhin hyväksyminen Vanhaksi testamentiksi oli vielä pidempi prosessi. Voidaan väittää, että se mistä tuli katolinen kirkko, kehittyi paljolti vastauksena gnostilaisuudelle, kun Irenaeus ja muut harhaoppien vastustajat kirjoittivat teoksia, joissa vertasivat ja asettivat vastakkain "oikeaoppisen" (katolisen) ja heterodoksisen (gnostilaiset, markiolaiset, areiolaiset, jne.) opetuksen.

Monet nykyiset tutkijat näkevät varhaiskristillisyyden enimmäkseen häilyvänä kokonaisuutena, joka sulki sisäänsä monia tuon ajan näennäisen ristiriitaisia liikkeitä ja ajatuksia. Se mitä nykyään kutsutaan kristinuskoksi on synteesi osasta noita uskomuksia, kun taas osa uskomuksista ajettiin lopulta ulos kirkosta. Tämän vuoksi ei voida katsoa, että olisi ollut joku yksi "oikeaoppisuus", josta gnostilaisuus — tai mikään muu harhaoppi — olisi erkaantunut.

Vaikka ulkopuoliset näkivät valentinolaiset "harhaoppisina", he itse näkivät itsensä ennemminkin kirkon henkisesti edistyneempinä jäseninä. Omien kokoustensa lisäksi he osallistyivat usein myös katolisen kirkon jumalanpalveluksiin, kauhistuksena sellaisille kirjoittajille kuin Irenaeus ja Tertullianus, jotka katsoivat valentinolaisten olevan "susia lampaiden vaatteissa". Valentinolaisuus ärsytti ehkä erityisesti juuri sen vuoksi, etteivät valentinolaiset erottuneet selkeästi omaksi ryhmäkseen, vaan halusivat toimia kirkon sisällä.

Merkittäviä valentinolaisia olivat Valentinoksen lisäksi Herakleon, Ptolemaios, Theodotos ja Markos.^[1]

↑ Ismo Dunderberg, Antti Marjanen: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, s. 109. {{{Julkaisija}}}, 2005.

[1] Ismo Dunderberg, Antti Marjanen: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, s. 109. {{{Julkaisija}}}, 2005.

[1]